Erosta on aikaa yli kolme vuotta. Haluan kertoa, mitä siitä saattaa seurata, että eroat ihmisestä jolle jää katkeruus ja kostonhimo jäljelle. Se on voima, joka häntä kantaa eteenpäin. Tiedän, etten ole ainoa, mutta omakohtaisesti koettuna tämä on käsinkosketeltavan tuskallista.
Ero oli shokki miehelle. Tiedetään. Vaikka olin sanonut aiemmin varmaan sata kertaa, että jos tilanne ei muutu minun kohtelussani, lähden. Ja mietinkin eroa kuusi vuotta. Sen ajan minä tiesin erosta. Toiselle osapuolelle ero oli shokki, koska hän ei koskaan ottanut todesta, että saattaisin löytää sen voiman jolla irtaudun väkivaltaisesta elämästä.
Minulla oli unelma. Halusin pois, elämään ilman väkivaltaa tai sen uhkaa. Ja ennenkaikkea. Halusin lapset pois sellaisesta ympäristöstä katsomasta kumpaakaan esimerkkiä. Alistuvaa tai alistajaa. Tiesin toki, ettei sellainen ole oikein, vaikka minulla ei yksin ollutkaan keinoja tilannetta korjata.
Onnistuin ainoastaan siinä, että pääsin itse pois tilanteesta - sekin vei aikaa. Lapset jäivät miehelle todisteeksi siitä, että voimalla - vaikka sitten väkisin - saa mitä haluaa. Ei toisista tarvitse välittää, eikä kenenkään tunteita kunnioittaa, kunhan vain itse saa sen mitä haluaa. Se on pääasia - muista viis!
Eron jälkeen puolitoista vuotta minua seurattiin, uhkailtiin päivittäin jopa henkeäni tai muuten terveyttäni, lähisukulaisiani uhkailtiin ja tehtiin ilkivaltaa heille ja minulle. Onko normaalia, että minulle ilmoitetaan kuka milloinkin luotani lähtee tai kuka juuri luokseni tuli?Onko normaalia, että perässäni on jatkuvasti ex -mieheni auto seuraamassa minne menen tai mitä teen. Lähestymiskielloista huolimatta tätä ei saatu loppumaan. Tuomioita langetettiin, mutta niistä ei ollut mitään hyötyä. Sakothan ovat vain numeroita paperilla, eihän niistä tarvitse välittää. Kyseessä oli henkilö, jonka oma etu meni kaiken lain ja auktoritettien yläpuolelle. Hän sai tehdä mitä halusi, ja hän halusi lapset kostoksi siitä, että olin lähtenyt yrittämään omaa elämää, ilman uhkaa ja väkivaltaa. Juuri ennen kuin lähestymiskieltotuomio olisi tuottanut enemmän kuin sakkorangaistuksen, mies siirtyi käyttämään uhkailuissaan prepaid -liittymää esiintyen milloin minkäkin nimisenä henkilönä. Tästä ei tuomioita saatu hänelle, vaikka todisteena oli jopa rankempia uhkauksia kuin henkilökohtaisesta puhelimestaan lähetetyt. Prepaid -henkilö voi siis olla kuka tahansa! Ja kellä tahansahan oli minulle uhkauksia kerrottavana - tosiaan. ?
Sen jälkeen kun konkreettisia toimia, eli riehumista minun pihassani, uuden miesystäväni hengen uhkailua ja jopa pahoinpitelyn yrityksiä sekä hänen omaisuutensa rikkomista teräasein, ajattelin että "ennenkuin jonkun henki lähtee, tälle miehelle on annettava se mitä hän haluaa". Ja hän halusi lapset pois minulta ja suvultani, kuten oli ilmoittanut jo ennen kuin erosin.
Vaikka meillä oli huoltajuuskiista meneillään hovioikeuteen, päätin mennä allekirjoittamaan paperin, jossa lasten isä (ei todellakaan oikea henkilö mielestäni huolehtimaan lapsista) on yksinhuoltaja. Sehän se hänen vaatimuksensa oli. Tiedän, ja moni muukin lähipiiristäni tietää, että se oli se viimeinen asia jonka halusin, koska tiesin silloin, vaikken ollut kokenutkaan todeksi, etten tule sen koommin aikoihin lapsiani näkemään. Tiesin myös, ettei tuore yksinhuoltaja välitä lapsista, vaan halusi heidät ainoastaan kiusantekotarkoituksessa POIS minulta. Epäilin ja epäilen edelleen hänen kykyään toimia huoltajana ihan konkreettisesti. Onko lapsilla se kaikki, joka lapsille kuuluu? Perusturva ja huolenpito, puhtaus, ruoka ja harrastukset -perustoimeentulo?
Tämä kiusa jatkuu edelleen, motiivia en voi edes kuvitella. Luulisi tilanteen rauhoittuvan reilun kolmen vuoden kuluessa erosta, mutta se jatkuu vain, yksipuolisesti. Mies uhkailee minua ja lähipiiriäni edelleen. Ja ennenkaikkea, nauttii siitä että emme tapaa lapsia. Tekstiviestien sisältö on usein "Hahhaa, oletkos nähnyt lapsia?!" Soittaa, lähettää viestejä, estää lapsia tapaamasta ketään sukuni edustajaa varmaan syystä, jottei vahingossakaan hänestä kerrota totuuksia, jolloin lapset voisivat ihan oikean käsityksen tilanteesta muodostaa. En ole nähnyt lapsiani koko sinä aikana kun ovat yksinhuoltajalla asuneet, muuta kuin muutaman kerran vilaukselta. Ikävä ja kaipaus on suuri -voitteko kuvitella?
Mutta ennen kaikkea. On suuri huoli lasten sekä fyysisestä että henkisestä terveydestä. Mitä tämmöinen heille aiheuttaa? No. Mielipide minusta lapsilla on muokkautunut uudelleen tämän eron ajan aikana. Minusta on tullut hirviö, joka on hylännyt lapsensa uuden miehen takia eikä välitä heistä tuon taivaallista. Minähän kävin allekirjoittamassa paperin, jossa luovutin yksinhuoltajuuden toiselle vanhemmalle. Mutta teinkö sen vapaasta tahdostani, entä siitä syystä että olisin halunnut näin tehdä? Sen saattaa jokainen päätellä itse. Vai teinkö sen siksi, ettemme ole "tapaus lehtien otsikoissa"?
Lapsien muutettua pois luotani romahdin. Voitte vain kuvitella, millainen tunne on kun unelma väkivallattomasta, onnellisesta ja tasapainoisesta elämästä lasten kohdalla romuttuu eikä se johdu minusta, vaan siitä, että eron toinen osapuoli ei anna niin tapahtua. Ja omien ratkaisujensa kanssa on elettävä. Minun on elettävä ikäväni kanssa, mutta myös sen tosiasian, että lapseni oikeasti tällä hetkellä ajattelevat minun hylänneen heidät. En saa heihin yhteyttä puhelimella, eivät vastaa. He pyytävät minun tekstiviestin saatuaan jättämään heidät rauhaan. En voi edes tietää, onko tuo viestien kirjoittaja ex vai pojat itse. En ainakaan usko, että ajattelevat noin miten sanovat.
Toki. On aivan oikeasti ollut lapsilla parempi olla isänsä luona siinä vaiheessa, kun tilanne oli kaikkein akuutein - tosin minä pyysin sosiaalitoimea sijoittamaan lapset kokonaan meiltä kummaltakin pois eron selvittelyn ajaksi. Enhän pystynyt takaamaan luonani lapsille turvallisuutta isänsä uhkaillessa meitä. Ei virkavaltaa ole saatavilla paikalle varmistamaan turvallisuutta jatkuvasti eikä kukaan voi vaikuttaa siihen, miten uhkaavasti joku käyttäytyy. Tämmöisen muutoksen on lähdettävä ihmisestä itsestään. Ja tämän "tapauksen" kohdalla ongelmaa ei edes tiedosteta, joten sen korjaaminen lienee mahdotonta!! Siinä tilanteessa edes päivittäinen elanto - tai huoltajaksi sopivuus- ei mielestäni ollut niin tärkeä kuin se, että kaikki varmasti näin säilyvät hengissä, kun väkivallantekijää ei kukaan saanut aisoihin.
Voitte vain kuvitella, miltä tuntuu, että Suomi ei olekaan oikeusvaltio. Täällä väkivalta jyrää! Ja sen annetaan jyrätä! Ei kukaan voi estää toista olemasta ilkeä, uhkailemasta, käyttämästä voimaa tavoitteeseen pääsemiseksi, jos joku sellainen haluaa olla. Kunhan sen tekee niin, ettei siitä jää kiinni. Ja näitä keinojahan on. On prepaid -liittymät, jotka mahdollistavat mitä tahansa puhelimen välityksellä. Voithan aina seurata autollasi ketä haluat, eihän se ole kiellettyä. Voit evätä lapsilta toisen vanhemman tapaamisen, kunhan pidät huolen siitä, että se on lasten oma tahto. Sama se, millä keinolla siihen olet päässyt. Lapset ovat niin helppoja manipuloitavia - en sano etteivätkö aikuisetkin, jos on vakuuttava manipuloija kyseessä. Olenhan minäkin aikanani uskonut mustan valkoiseksi.
Tämän eronkin aikana olen toiminut niin kuin mielestäni on oikein toimia. Asiat hoidetaan virallisesti, oikeaoppisesti eikä oman käden oikeuden kautta. Tähänhän se perustuu, voima ja valta tällä toisella osapuolella. En aja väkivalloin omaa, en myöskään ajanut lasteni etua niin, vaikka ehkä olisi pitänyt tasapuolisuuden nimissä tehdä. Minut tuntevat tietävät, että en tee "kärpäsellekään
pahaa", joten siksi minut on niin helppo vaientaa väkivalloin. Mutta minun täytyy edelleen yöni nukkua ihan itseni kanssa. En siis voi alentua samanalaiseen toimintaan. Minulla on omatunto, vaikka kaikilla sitä ei olekaan. Vaikka minulle ollaan ilkeitä, se ei tarkoita sitä, että minä osaisin olla, ei se myöskään tarkoita sitä, että aikoisin tai haluaisin olla ilkeä. Ei. Minähän en halunnut kokonaan lapsia erottaa isästään, vaan käskin heidän minun luonani asuessaan tavata joka toinen viikonloppu – kyseessä on heidän isänsä. Ja vaikka vanhempi olisi millainen tahansa, ei toisella vanhemmalla ole oikeutta eristää häntä lasten elämästä. Kuka meistä on täydellinen?
Mutta mitä tällä kirjoituksellani haluan sanoa? Sen, etteivät asiat aina ole ihan sitä miltä näyttää tai sitä millaiseksi asia kerrotaan. Jos olet kuullut yhden version tapahtumista, kannattaa miettiä, mikä on se toinen tai kolmas versio. Tämä on minun versioni tapahtumista. Olen pahoillani myös siitä, että tämmöisiä tarinoita on paljon. Kuka auttaa näissä tilanteissa lapsia, he kun ovat "lainsuojattomia", heillä kun ei vielä ole kokemusta elämästä. He luottavat ihmisiin eivätkä voi uskoa varsinkaan oman vanhemman toimivan heidän etunsa vastaisesti. Niinhän minäkin jouduin tekemään, toimimaan heidän etunsa vastaisesti ja luovuttamaan yksinhuoltajuuden väkivaltaiselle vanhemmalle.
Tapauksissa, joissa lastensuojelu tietää faktoja lasten elämästä useiden eri henkilöiden kertomana, ei ainoastaan "puolueellisten" eroajien kertomana. Olisi tärkeää, että he uskaltaisivat toimia lasten parhaaksi. Toivoisin selkärankaa jota tosiaan tarvitaan. Olisi tärkeää, että lastenvalvojat ja muu sosiaalitoimen henkilökunta olisivat ammattilaisia, siitähän he palkkansa saavat. Vaatii uskallusta toimia lasten parhaaksi, kun vastassa on voimakas persoona, joka väkivalloin ajaa omaa etuaan lasten edun nimissä. Tätä voimaa ja uskallusta toivon jatkossa löytyvän tämänkin kunnan sosiaalitoimesta. Tätä voimaa peräänkuulutan jossain toisessa tapauksessa, joka on samankaltainen kuin tämä "meidän tapauksemme". Meidän tilanteeseemme he tuskin enää pystyvät vaikuttamaan, mutta siihen heillä oli mahdollisuuksia aikaisemmin, eivätkä he käyttäneet niitä. Miksi? Kuuluu kysymys. Miksi sosiaalitoimi ei puutu tilanteisiin, jotka heille osoitetaan? Asioita ei edes tarkasteta. Toki, helpoimmalla pääsee kun sulkee silmät ja korvat - silloin asia ei kosketa.
