Olen uuden elämän aloittanut, kohta 38-vuotias nainen maalta. Perinteinen kuvaus, paitsi uusi elämä... Se onkin mielenkiintoista, millaisia vaiheita siihen elämään pääsemiseksi liittyy, mutta siitä myöhemmin. Asun omakotitalossa miesystäväni kanssa ja me odotellaan vauvaa syntyväksi toukokuussa. Miehelle kyseessä on ensimmäinen lapsi, minulle kolmas.

Minulla on kaksospojat, joita en tapaa tällä hetkellä ollenkaan (kaksi vuotta mennyt jo näin). Eikä valinta  ole minun.  Ikävä on valtava. No, päivää parempaa odotellessa ... sen osalta.

Muuten elämä hymyilee. Vauva potkii, on tosi virkeä. Toisinaan mulla meinaa "päreet palaa" kun aamuyöllä puoli neljä on herätys, kun vauva alkaa potkia ja sätkiä tyyliin "herätys, herätys, mulla on tylsää!". Mutta eihän sille vihainen voi olla ... siis oikeesti.

Käyn töissä siihen saakka kunnes äitiysloma alkaa, ja tarkoitus on viettää vauvan kanssa pari vuotta kotosalla. Eikä se niin varmaa ole, vaikka haaveissa voisi ehkä olla toinenkin lapsi tulevaisuudessa. Ikäähän mulla on jo aikalailla siihen hommaan, mutta eiköhän se silti vielä ole mahdollista.Saahan sitä ainakin yrittää, miten sitten lie käykään.

Vauvan odotus on iso juttu tällä hetkellä. Samoin jo olemassaolevien lasten ikävöinti. On se hurjaa, että jo 12 -vuotiaina mun näkökannaltani katsoen "muuttivat pois kotoa", enkä sen koommin ole nähnyt juuri. Eikä yhteyttäkään pidetä kuin yksipuolisesti. Minä viestittelen ... vastauksia en saa. Eikä pojat halua pitää yhteyttä. No, niillä on tietenkin oma elämänsä elettävänä. Nuorison juttuja, mitäpä ne äidistään välittääkään nyt. Ehkä sitten joskus. Mulle ovat omat vanhemmat edelleen tärkeitä, ei se ikä sitä mihinkään muuttanut ole. 

Edellinen liitto oli pitkä. Ja risainen, helvetti. Ero vasta helvetti olikin! Oikeudenkäyntejä enempi, vähempi... Vielä yksi jäljellä. Mä alan olla toipumaan päin sen aiheuttamista vaurioista. Mutta kauan se on kestänyt. Kun olisi aiemmin tullut ajateltua itseään vähän enemmän.... mutta jossittelu ei kannata. Nyt on nyt - ja tämä on mun elämääni. Parhaimmillaan.

Nykyinen mies on kiltti ja huomaavainen. Osaa ajatella toisten parasta jopa enemmän kuin minä itse. Vaikka mä olen luullut olevani kiltti ihminen. No, kovettuuhan sitä väkisin kun on nähnyt vaikka mitä. Olen kyllä tuntenut hänet jo ikuisuuksia, mutta lähemmin tutustuin vasta kun olin jo eronnut - puolitoista vuotta sen jälkeen. Hänellä pitkän suhteen erosta oli aikaa jo neljä vuotta silloin.

Masennus on takana - mutta niin koville otti kun ex-mies pitää lapsista erossa. Ja kuka kumma se mun tukenani olikaan koko ajan, vaikka vähemmälläkin olisi voinut päästä. Itkujen kuuntelussa ainakin. Mieshän se oli, vaikka mulla on muutenkin tukijoukkoja ollut tässä apuna. Sukulaisia ja ystäviä. Ei kukaan ole mulle selkäänsä kääntänyt. Siitä nostan heille hattua. Toisinkin olisi voinut käydä! Hienoa, että on ihmisiä joilta apua saa kun sitä tarvitsee - kaikilla ei ole. Olen siinä suhteessa onnekas!!